Yleensä kaikki blogit, niin vaihtari- kun lifestyleblogit ynnämuut, kirjottaa ne highlightit elämästään. Luin tosi paljon vaihtariblogeja ennen tänne tuloo ja koin sen hyväks, mut täällä lopetin nykysten vaihtareiden blogien lukemisen n. 1kk sit. Mua alko ahdistaan se jatkuva vertailu muiden elämään missä ikinä ne onkaan vaihdossa. Mietin hirveesti, että onko niiden elämä parempaa, onko niillä enemmän kavereita, onko niillä kivempi perhe, meneekö niillä paremmin. Sit päätin lopettaa, vertaileminen sucks. Siitä lähtien oon kokenu itteni paljon onnellisemmaks, oon myöntäny itelleni ettei elämä täällä oo aina täydellistä ja antanu luvan potee myös huonoja päiviä. Tää vuosi tulee varmasti oleen ikimuistonen ja mahtava, mutta tän ei tarvitse olla se paras. Saa olla, jos on, mutta tän ei tarvii olla. Mua ahdistais hirveesti sellanen yliyrittäminen, että jeejee kivaa kokoajan wuhuu #americandream jne. Ihan varmasti mun elämässä tulee oleen niin mahtavia vuosia, etten osaa edes päättää, että onko joku se paras. Elämä vaan on elämää kaikkialla eikä yhtäkkiä yks vuosi muutu maailman täydellisimmäks, vaikka mihin muuttais.
Yks päivä istuin kirjastossa ja yritin kirjottaa luovan kirjottamisen tunnilla jotain tosi luovaa (lopputulos oli ihan karmeeta kuraa, jonka kirjotin varmaan 5 minuutissa, koska aika loppu kesken kun muun ajan vaan tekstasin... kovasti mun luokkakaverit kehu että hyvähän tää on XD kiitti, mut osaan kyl lukee hahahah) ja olin ihan itku kurkussa ja parit kyyneleet vierähti, kun tekstasin mun isoveljelle. Viime sunnuntaina kirkossa tuijotin vaan eteenpäin ja itkin, kun olin ihan tunnoton. Avasin Ainon kirjeen ja mulle riitti pelkkä sen kuvan näkeminen niin aloin itkeen. Koen täällä ikävää aika paljon. Mut ne pahimmat kohtaukset on yleensä nopeesti ohimeneviä, mutta muuten mulla on sellanen nonstop-ikävä koko ajan. En koe et se on huono juttu ollenkaan, se kertoo siitä että mulla on maailman tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä keitä kaipaan. Sellasta haluun Suomeen -ikävää ei oo tullu, koska tykkään olla täällä. Tykkään kohdata haasteita, joka päivä on erilainen, arki on erilaista, elämä on jännempää kun en tiiä mitä millonkin tapahtuu. Nautin hetkistä, jollon tajuan että on oikeesti tosi siistiä olla täällä, koska oon haaveillu niin kauan että uskaltaisin tehä tän. Joskus aikoinaan mua ahdisti aina pienetkin muutokset mun elämässä, mut täällä viimestään oon päässy siitä kokonaan eroon. Nyt oon oppinu nauttiin siitä, kun asiat muuttuu. Ainakin siitä et ne muuttuu täällä, koska tiedän että Suomessa niin monet asiat on pysyviä. Oon myös uskaltanu ottaa riskejä täällä. Lopetin uinnin lopullisesti yheksän vuoden ja muutaman kuukauden jälkeen. Seki oli asia, jonka oon halunnu tehä pitkään mut en oo uskaltanu koska uinti on vähän niinkun aina ollut. Oon kuitenkin niin ylpee että tein sen, vihdoinki. Alussa koin paljon yksinäisyyttä, mut sit tajusin etten oo ikinä yksin ja nyt kohtaan haasteet ihan eri asenteella. Tuntuu, että vielä pari kuukautta sitten olin ihan keskenkasvune ja nyt oon jo kasvanu niin paljon. En tiiä onko tää vaan tän hetken fiilis, mutta koen itteni jotenkin tosi paljon vahvemmaks. Ja kaikista ongelmista huolimatta myös tosi onnelliseks tällä hetkellä :-)
kuvia puhelimen kätköistä tältä ajalta mitä oon ollu täällä :-)
good night world
